Kohu Sormusten herrastaTolkienin maailma monessa muodossa

Trailerit on nähty, hype imetty, odotukset ovat maksimissa ja enää elokuva puuttuu. Tom Bombadil -asuiset mielenosoittajat alkavat jo kerääntyä elokuvateattereiden oville, ja lehdet julkaisevat Tolkien-tietopaketteja. Kun luet tätä lausetta, ensimmäiset onnelliset ovat jo nähneet, onko Peter Jacksonin elokuva loistava mestariteos vai floppi.

Jacksonin elokuvan ennakkomateriaali on jo moneen kertaan kierrätetty. Luommekin silmäyksen Tolkienin inspiroimiin peleihin, niin vanhoihin tietokonepeleihin kuin tuleviin projekteihin, Games Workshopin pöytäpeliin sekä kolmeen edelliseen Tolkien-filmatisointiin.

Emmekä tietenkään unohda koko kohun alkujuurta, Tolkienin loistavaa fantasiasarjaa, jonka varjosta nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden näyttää olevan mahdoton vapautua.

Sormuksen pelit

Hobitit Ho-Bitteinä

Tolkien on jättänyt jälkensä kaikkeen populaarikulttuuriin, jossa suinkin fantasian sorkka vilahtaa. Myös ja varsinkin peleihin.

Tolkien-pelien ensimmäinen aika alkoi 1970-luvulla ja koostuu yliopistojen koneilla pyörivistä MUDeista eli tuhansien pelaajien roolipeleistä, ja seikkailupeleistä. Uudemmat mukaan lukien on olemassa satakunta tietokonepeliä, jotka suoraan pohjautuvat Tolkienin mestariteokseen. Suurin osa niistä on MUDeja ja shareware-virityksiä, lähes kaikki kymmenien vuosien takaa.

Yksi ensimmäisiä ja kehutuimpia on tekstiseikkailu Lord, jonka teknillisessä korkeakoulussa opiskellut Olli J. Paavola teki vuonna 1981 DEC-20-tietokoneelle. Kirjat Hobitti ja Taru Sormusten Herrasta (muun muassa) kattaneessa pelissä oli massiiviset 550 huonetta ja pelanneiden mukaan se oli laatutyötä.

Kaupallisia virityksiä ei ole kuin muutama, mutta toisaalta se ei ole ihme. Elokuva on karkeasti ottaen kirjan lyhennetyn version kuvittamista, mutta miten giganttisen fantasiaeepoksen taivuttaisi peliksi?

Siihen haasteeseen verrattuna Sormuksen heivaaminen Tuomiovuorelle on kakunpala.

Sormuksen tekstiseikkailut

Beam Softwaren Phillip Mitchellin ja kumppaneiden mielestä loogisin vastaus oli seikkailupeli. Mikä ettei? Se on varmasti helpoin ratkaisu: juoni on valmis ja sitä jotakuinkin seuraamalla peli on tarpeeksi uskollinen. Toisaalta puzzlet ovat ongelma: kirja kertoo, miten niistä selvitään, eikä sen ratkaisuista saa kauheasti poiketa tai fanipoika on kuin piikillä pistetty.

Valitettavasti elettiin 1980-luvun alkua ja seikkailupeli tarkoitti samaa kuin tekstiseikkailu. Se ei estänyt peliä The Hobbit (Melbourne House, 1983) nousemasta hittipeliksi, joka kuulemma myi kaikkiaan noin miljoona peliä eri formaateissa. Tästä alkoi Tolkien-pelien toinen aika.

Alunperin TRS-80-mikrolla kehitetty peli sai debyyttinsä Spectrum 48K:lla. The Hobbit oli toinen ostamani peli uudenkarhealle Commodore 64 -kotimikrolleni, jossa oli täydet 64 kiloa muistia. Pelin tilasin Turussa isin autotallissa sijaitsevalta Toptronicsilta. Viikkojen jälkeen pelaaminen loppui kesken kun Spectrum-versiota vääntävä kaverini pelasti Rivendellin lohikäärme Smaugilta ennen minua.

The Hobbit oli silloisen standardin mukaan tekstipelien Quake III. Pelissä oli yksinkertainen grafiikka, jota ei tallennettu kuvana, vaan piirrettiin tosiajassa. The Hobbitin Inglish-nimen saanut parseri eli komentotulkki oli varsin hyvä, ja ymmärsi "Say to thorin "go south and kill orc with sword" -tasoisia käskyjä. Lisäksi peli pyöri eräänlaisessa tosiajassa: pelin hahmot, kuten Gandalf ja Thorin, liikkuivat itsekseen pelin paikoissa.

The Hobbit julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1985 nimellä The Hobbit Software Adventure huomattavasti kohennettuna versiona, joka julkaistiin Euroopassa vain C64-levyllä samalla nimellä. Peli oli sama, mutta nyt mukana oli musiikki ja ihka oikeat bittikarttakuvat.

Huhut kertovat, että The Hobbitille olisi suunniteltu jatkoa nimellä Where Hobbits Dare, mutta mikä ihme siinä olisi ollut juonena?

The Hobbit on oikeasti klassikko, jonka vaikutus näkyy miljoonassa senaikaisessa harrastelijavoimin kyhätyssä tekstiseikkailussa. Mainittavin on The Boggit, (Delta 4 Software, 1986) Fergus McNeillin Quill-seikkailupelinteko-ohjelmalla räpeltämä kaupallinen peli. Samainen McNeil teki aiemmin Bored of The Rings -pelin (D4, 1985), jossa pilkattiin Pyhää kirjaa. Jos yliampuva, alatasoinen brittihuumori kiinnostaa, niitä saattaa pitää hauskoina.

Ensimmäinen konsolipeli oli vähällä olla The Lord of the Rings, Journey to Rivendell (Parker Brothers, 1983) mutta milliä vaille valmis Atari 2600 -peli jäi limboon, kun konsolipelimarkkinat tuhoutuivat.

Vain yksi jäljelle jäi

Beam Software kääri hihansa ja heittäytyi Sormusten Herran kimppuun. The Hobbit oli yksi kirja, Sormusten Herra -kirjoja oli kolme paksua. Ongelma lienee selvä. Fanipojat kirmasivat kauppaan vuonna 1985 ostamaan peliä Lord of the Rings: The Fellowship of The Ring, jonka Addison-Wesley julkaisi Amerikassa nimellä The Fellowship of the Ring Software Adventure.

Pelissä pelaaja pystyi vaihtamaan pelihahmojen (joita olivat Pippin, Merri, Sam ja Frodo) välillä, mutta peli oli hidas, buginen pettymys, joka kaiken lisäksi lisäili omiaan Tolkienin maailmaan, kuten örkkien metallibändin ja gramofonin. Mielenkiintoisin lisä oli marihuanakasvin lisääminen Tom Bombadilin mökin nurkalle. En taida olla ainoa, jolle Tompasta vaimoineen tulee mieleen vanha hippipariskunta. Oikea nimikn on varmasti Tom Bombadealer.

Jatko-osa The Shadows of Mordor (Melbourne House, 1988) (Yhdysvalloissa Shadows of Mordor Software Adventure, Addison-Wesley), puolitti puolituiset. Sam Gamgi ja Frodo Reppuli etenivät kohti Mordoria, ja mukaan liittyi Klonkku ylläpitämään samaa perusärsytystä kuin Hobbitin kullasta joikuva Thorin. Itse en ole Mordorin varjoja pelannut, mutta peli on kuulemma PC-versiona ihan ok, joskin lyhyt. Kakkososa päättyi Mordorin rajalle ja eurooppalaisille peli päättyi lopullisesti, kun Melbourne House myytiin Virgin Mastertronicille.

Phillip Mitchell kuitenkin veti projektin loppuun. Kolmas osa Crack of Doom Software Adventure (Addison-Wesley, 1989) julkaistiin vain Yhdysvalloissa. Nyt ohjattiin enää Sam Gamgia matkalla kohti Tuomiovuorta. Peli on kuulemma sarjan paras, sopivan mittainen ja täynnä hyviä puzzleja. Ilmeisesti pidot paranivat kun väki väheni.

Jälkikäteen Mitchellin voi katsoa suoriutuneen jokseenkin kunnialla urakastaan. Ainakaan pelit eivät ole historian varjoihin kadonneita mitättömyyksiä, ja The Hobbit on klassikko. Nykyään peleillä on enää kuriositeettiarvoa. Vaikka oudot kultit vielä pelaavat ja tekevät tekstiseikkailuita, nämä pelit edustavat jo liian vanhaa teknologiaa.

Kaksi pelitornia

Jos Sormuksen tuhoaminen kääntyy seikkailupeliksi, miksei myös tietokoneroolipeliksi? Kaksi vuotta tekstiseikkailuiden jälkeen julkaistiin ehkäpä hienoimmat Sormusten Herra -pelit, Interplayn kaksi roolipeliä.

The Lords of The Ring vol. 1 (Interplay, 1990) ei seuraa orjallisesti kirjaa, vaan tarjoaa samanhenkisen kokemuksen pääpiirteissään samoissa tapahtumissa. Tämä on ehkäpä paras ja toimivin ratkaisu: tuttuus säilyy, mutta pelaaja ei tiedä kaikkea etukäteen. Peli julkaistiin myös rompulla Ralph Bakshin elokuvasta napatuilla animaatiopätkillä terästettynä ja tämä superversio käyttää myös paranneltua pelimoottoria. Ainakin ykkösosa käännettiin Nintendolle, mutta arvosteluista päätellen siitä ei pidetty.

Pelissä oli yksi paha vika: se oli alunperin suunn

iteltu Commodore 64:lle. Peli oli jo loppusuoralla, kun C64 tarrasi rintaansa ja kuoli. Peli käännettiin yhdeksässä kuukaudessa PC:lle, minkä seurauksena se on hirveä bugikasa. Tietääkseni maailman ainoa päivitys on Pelit.fi:ssä.

Jatko-osa The Two Towers (Interplay, 1991) käytti samaa pelimoottoria kohennettuna, mukana oli muun muassa automaattikartta. Peli alkaa kun osa karvajaloista on matkalla Mordoriin, osa pakkomatkalla kohti Sarumania, ja loput näiden perässä. Peli vaihtelee näiden kolmen ryhmän välillä sopivissa cliffhanger-kohdissa.

Kolmas osa oli suunnitteilla ja tarkoitus julkaista 1992. Peliä oli jo työstetty, mutta vaikka sen alunperin piti olla rooliviritys, jo ennen työn alkua siitä päätettiin tehdä strategiapeli, mikä Kuninkaan paluun taistelut huomioon ottaen on ihan puolusteltava ratkaisu. Tuskin hitunen koodia ja grafiikka oli saatu valmiiksi, kun peli hyllytettiin: Kaksi Tornia oli myynyt jotakuin pelin per torni. Peliraato oli herätä henkiin AD&D Forgotten Realms -pelinä Realmswar, mutta sekin projekti kaatui.

Roolipeli-strategiahybridi on melkein se reitti, jota kautta voisi kuvitella pelin toimivan. Mitä Interplayn peleihin tulee, ajan hammas ei ole ollut niille kovinkaan kiltti. Pelien toteutus on liian yksinkertainen, eikä pelattavuus enää oikein vastaa ajan vaatimuksia.

Strategiaa Keski-Maassa

Tolkienin hienossa kirjassa on jotain muutakin kuin matka pimeyden ytimeen. Siinä on taustalla ihan valmis maailma sekä Sormusten sota suurine ratkaisutaisteluineen. Näyttämölle mahtuisi sekä taktisempaa että strategisempaa otetta.

Lords of Midnight -fantasiastrategiallaan maineensa luonut Mike Singleton teki uransa huippusuorituksen pelissä War In The Middle-Earth (Melbourne House, 1988). Idealtaan mielenkiintoinen peli on sekoitus roolipeliä ja strategiaa. Peli alkaa kun karvajalat yrittävät Konnusta karkuun päälle käyvien sormusaaveiden jaloista. Pikkuhiljaa komennettavien henkilöiden ja armeijoiden määrä kasvaa.

Pelitasoja War In The Middle Earth sisälsi kolme. Alimmalla tasolla Frodo ja muut Sormuksen ritarit tallustavat animoituina maastossa, ja alin taso on myös kiitettävä tapa saada kaikki irti pelin pituudesta, toisin sanoen pelata seikkailua reaaliajassa muutaman vuoden ajan. Valitettavasti tämä on ainoa moodi, jossa voi muun muassa kerätä esineitä. Kakkostasolla katsellaan palasta pääkartasta ja vaikutetaan omien yksiköiden liikkumiseen ja osallistutaan taisteluihin. Päätasolla lähinnä seurataan missä kukin on ja ihaillaan, kuinka kaunis Keski-Maa onkaan.

War in Middle-Earth on toimiva peli-idea, jonka pystyisi helposti modernisoimaan. Tällaisena sekä seikkailu- että strategiaosuudet ovat liian heppoisesti toteutettuja.

Mike Singleton ei ollut ensimmäistä kertaa Keski-Maassa: Singletonin vuonna 1982 Spectrumille ja kuusneloselle tekemä Shadowfax, jossa ratsastava Gandalf ampuu salamilla myös hepan selässä olevia nazguleja, saattaa olla ensimmäinen vähän tunnetumpi kaupallinen Tolkien-peli.

Kaviot kopisevat

Toinen Keski-Maa-strategia Riders of Rohan (Mirrorsoft, 1990) haukkasi pienemmän palan. Tiukasti rajattu peli kattaa pikku siivun Kahta Tornia. Örkit kuljettavat Merriniä ja Pippiniä Rautapihaan, ja Sarumanin joukot valmistautuvat tuhoamaan Rohanin joukot.

Rohania oli vääntämässä vielä paikkaansa maailmassa hakeva Papyrus Design Group. Tulevat nascarin ja formuloiden herrat eivät vielä ihan hallinneet alaansa. Peli on kuin kahden eri tiimin tekemä, joista toinen on tehnyt kuvat ja toimintaosuudet (hyviä) ja toinen strategisen osuuden (hirveitä). Strategiaosuuden kahdella asennolla animoidut yksiköt ovat kuin lapsen piirtämiä, ja taustat ovat yksinkertaisia, räikeillä väreillä toteutettuja kartan irvikuvia. Taistelut käydään yksinkertaisina tosiaikamittelöinä.

Rohanin ratsastajat jäi viimeiseksi Tolkien-peliksi pitkään aikaan. Sierralla oli sekä Keski-Maa-pohjainen, Ultima Onlinen tapainen nettirope että pelaajan örkkipäälliköksi pistävä Orcs: Revenge of the Ancient -strategiapeli suunnitelmissa, mutta suunnitelmiksi ne jäivät.

Orcs varsinkin kuulosti mielenkiintoiselta. Pelaaja johtaa Sauronin palkkalistoilla olevaa örkkiheimoa juonen mukaan kulkevassa pelissä. Pelaajan örkkijoukkue taistelee sydämeltään vuoropohjaisessa, mutta tosiajassa soljuvalla taistelusysteemillä, ja kokemuksen myötä örkit kehittyvät. Peli hyllytettiin vuonna 1999, kun Sierra järkeisti toimintojaan.

Middle Earth -nettipeli olisi ilmeisesti ollut kilpailija Ultima Onlinelle, käyttänyt 3D-grafiikkaa ja sen piti mahduttaa peliin 10 000 samanaikaista pelaajaa. Kehittäjä Yosemite Entertainment olisi halunnut tehdä pelistä hyvin Tolkien-henkisen, Sierra ei. Vuoden työn jälkeen koko alkuperäinen kehitystiimi sai kenkää ja lopuksi koko Keski-Maa hylättiin vuonna 1999.

Sormuksen tulevaisuus

Nyt Sormusten Herra on kuuma kuin mahtisormus takkakeikkansa jälkeen. Sauronin kullasta lohkeaa jotain jopa Suomeen, sillä kotoinen Riot-E omistaa oikeudet Sormusten Herran mobiilipuoleen, niin peleihin kuin logoihin.

Oikeudet elokuvan mukaan tehtyihin tietokone- ja konsolipeleihin omistaa Electronic Arts, joka maksoi huhujen mukaan New Line Cinemalle hulppeat 10 miljoonaa dollaria oikeuksista. Tietoa Electronic Artsin peleistä ei vielä ole, paitsi että niitä julkaistaan monta ja jotakuinkin jokaiselle pelialustalle.

Ovela Sierra (tai Vivendi) osti oikeudet kirjoihin, joten sekin saa tehdä hobittipelejä minkä ehtii seuraavan kahdeksan vuoden ajan. Pelaaja tuskin erottaa, perustuuko peli kirjoihin vai elokuvaan.

Sierran suunnitelmista on jotain tietoa. Sen ensimmäinen sormuspeli pujotetaan Xboxin sormiin. WXP- eli The Whole Experience -tiimin tekemä peli on roolipeli, jossa pelaaja on Frodo. Pelin tekijöillä oli kaksi reittiä: ottaa kohteeksi joko Tolkien-friikit tai massamarkkinapelaajat. WXPn ensimmäinen ajatus oli tehdä hardcore-roolipeli, mutta ei. Tiimi pelkäsi, että roolipeli karkottaisi ihmisiä, ja päätyi kaikille sopivaan 3D-toimintaseikkailuuun.

WXP:n Patrick Moynihanin mukaan Frodo matkustaa läpi kahdeksan alueen (yhteensä 24 kentän) alkaen Konnusta Synkmetsän ja Morian kautta Aduinin rannalle. Tekijöiden mukaan peliin on lisätty toimintaa: Frodo huitoo niin miekalla kuin pitkän matkan aseillakin, mutta mukana on pari puzzleakin. Ainakin joillekin hahmoille pitää puhua että pääsee eteenpäin, mutta pelaajalla on täysi vapaus juosta kentissä tappamassa kaikkea mikä liikkuu.

Frodolla on terveyspisteiden lisäksi henkipisteitä, joita tarvitaan muun muassa esineiden käyttämiseen. Frodo aloittaa yksin, mutta voi henkivoimalla kutsua Sormusten saattueen porukkaa, olettaen että hän on ensin tavannut ne. Aragorn ei ole käytettävissä ennen kuin hänet on Pomppivasta ponista poimittu. Mitä vahvempi hahmo, sen enemmän sen kutsuminen maksaa.

Kiinnostaako vielä? Otetaan ässä hihasta: Frodo voi henkipisteillä operoida riimuja, joilla voi tehdä loitsuja: liekkimuurin, suojakentän, maagisen aseen. Mutta onneksi mukana ovat niin Glorfindel kuin Tom Bombadil, joten Tolkien-fanit ovat varmasti tyytyväisiä.

En haluaisi olla negatiivinen, mutta ei hyvältä kuulosta. LucasArtsin haahuilu jokajannen pelien kanssa maksoi sille sen maineen. Star Wars- ja Star Trek -pelit ovat samalla viivalla Sormusten Herra -pelien kanssa. Ne ovat myös todistaneet, että massamarkkinayritykset menevät säännönmukaisesti päin helvettiä, vain aiheen vakavissaan ottaneet pelit ovat olleet hyviä.

Joka tapauksessa Sormuspelit ova

t kolmannen ajan kynnyksellä, ja Keski-Maata käsitellään varmasti muutenkin kuin Keskin-Kertaisesti.

Paras nettisivu

Sivulla www.lysator.liu.se/tolkien-games/entry/lotr-gameone.html on täydelliset listat kaikesta vähänkin Tolkienia sisältävistä peleistä.

Lisää aiheesta