Kolmekymmentä vuotta sitten aamuisin herättiin ja tarkastettiin, onko maailma vielä olemassa.
Läheltä piti, ettei vuosina 1945-1991 käyty kylmä sota leimahtanut 80-luvun alussa kuumaksi. Kireä maailmanpoliittinen ilmapiiri heijastui myös aikakauden tietokonepeleihin, joissa mässäiltiin estottomasti ydinsodan uhalla.
Vuonna 1983 Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton diplomaattisuhteet olivat ajautuneet syvään kriisiin. Sapeleja kalisteltiin molemmin puolin: Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan nimesi Neuvostoliiton pahuuden valtakunnaksi, johon Neuvostoliiton pääsihteeri Juri Andropov vastasi vertaamalla Reagania Hitleriin. Politbyroossa Reagania pidettiin sodanlietsojana.
Kyse ei ollut pelkästään sanahelinästä. Kriisin todellinen syvyys paljastuu Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston NSA:n vuonna 1995 julkaisemasta historiikista American Cryptology During Cold War, joka vapautui hiljattain julkiseksi asiakirjaksi. Historiikki luonnehtii vuotta 1983 “kylmän sodan hysterian huipennukseksi”. Kuten historiikista ilmenee, hysteria oli monen tekijän summa.
Länsi oli vuodesta 1981 asti pyörittänyt salaista psykologista operaatiota, jonka tarkoituksena oli härnätä Neuvostoliiton ilmapuolustusta. Operaatio koostui valehyökkäyksistä, joissa Yhdysvaltojen ja Britannian sotilaskoneet lensivät aivan Neuvostoliiton ilmatilan rajalle vain kääntyäkseen viime hetkellä takaisin.
Paitsi että tyhjästä ilmestyneet sotilaskoneet saivat Neuvostoliiton ymmälleen, ne myös paljastivat vakavia aukkoja Siperian tutkapeitossa. Oli ilmeistä, että Yhdysvallat voisi halutessaan yllättää “pahuuden valtakunnan” housut kintuissa.
Operaatio oli periaatteessa menestys, mutta se välitti vääränlaisen viestin. Neuvostoliiton johdon keskuudessa virisi aito pelko Yhdysvaltojen suunnittelemasta ennaltaehkäisevästä iskusta.
Hermostuneisuus ja ilmapuolustuksen korotettu valmiustila johtivat syyskuussa 1983 tragediaan, kun Neuvostoliitto ampui alas ilmatilaansa harhautuneen eteläkorealaisen matkustajakoneen, surmaten kaikki 269 matkustajaa ja miehistön jäsentä. Länttä tyrmistyttänyt teko painoi Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteet uusiin pohjalukemiin.
Maailma pidätti hengitystään
Ajoitus ei olisi voinut olla huonompi. Matkustajakoneselkkaus osui yksiin NATO:n massiivisten sotaharjoitusten kanssa. Sotaleikit huipentuivat amerikkalaisten salamyhkäiseen Able Archer 83 -asemaharjoitukseen, jonka käsikirjoitus kävi yksiin Neuvostoliiton pahimpien pelkojen kanssa.
Able Archerissa “Oranssi valtio” (eli Neuvostoliitto) miehittää Suomen, Jugoslavian ja Norjan, mikä provosoi “Sinisen liittouman” (NATO) liikekannalle. Sotaa käydään aluksi konventionaalisin asein, kunnes tilanne eskaloituu ensin kemiallisten aseiden ja sitten ydinaseiden käyttöön. Able Archerin loppuhuipennuksessa simuloidaan Yhdysvaltain asevoimien saattamista DEFCON 1 -tilaan ja koordinoitua ydinasehyökkäystä “Oranssi-Neuvostoliittoon”.
Neuvostoliitto olisi ollut varuillaan jo ilman Able Archeriakin, sillä NATO:n aikaisempiin harjoituksiin oli liittynyt huomattavia joukkojen siirtoja Länsi-Saksaan, aivan Varsovan liiton rajalle. Idässä oli lisäksi pahoja aavistuksia amerikkalaisten päätöksestä sijoittaa keskipitkänmatkan Pershing II -ohjuksia Eurooppaan. Niillä voisi iskeä viidessä minuutissa Moskovaan. Kaiken huipuksi kyse oli samasta syksystä, jona Neuvostoliiton tutkajärjestelmät olivat antaneet jo yhden väärän hälytyksen amerikkalaisten ydiniskusta.
Neuvostoliitto veti Able Archerista kaikki väärät johtopäätökset: Varsovan liiton ydinasearsenaali viritettiin täyteen valmiustilaan NATO:n simuloimaa ydinasehyökkäystä vastaan. Varotoimenpiteistä oli leikki kaukana, kun Kreml määräsi 70 mannertenvälistä SS-20-ohjusta laukaisuvalmiiksi ja Itä-Saksaan ja Puolaan sijoitetut pommikoneet odottamaan lähtökäskyä täydessä ydinaselastissa. Se oli vakavin paikka sitten Kuuban ohjuskriisin.
Ydinsodassa on vain häviäjiä
Kylmän sodan keskeisiä sotilasoppeja oli molemminpuolisen tuhon periaate. Sen mukaan ydinasevaltojen välillä vallitsi yhteisymmärrys siitä, ettei kumpikaan osapuoli voisi iskeä ydinasein toista vastaan kärsimättä kohtalokkaista seurauksista. Tänä päivänä järjettömiltä tuntuvat tuhansien ydinkärkien asearsenaalit ovat juuri tämän periaatteen peruja. Kun arsenaali on riittävän suuri ja hajautettu, sitä on mahdoton eliminoida kokonaan massiivisella ensi-iskulla.
Maailmalla, myös Suomessa, marssittiin rauhan puolesta ja pelättiin ydinsotaa, eikä se voinut olla heijastumatta kylmän sodan ajan tietokonepeleihin. Tuskin mikään niistä vangitsi nihilististä molemminpuolisen tuhon ilmapiiriä paremmin kuin vuoden 1980 arcade-hitti Missile Command, jossa pelaaja yrittää epätoivoisesti suojella kaupunkejaan taivaalta satavilta ydinaseilta. Ensimmäiset hyökkäykset kilpistyvät pelaajan laukomiin torjuntaohjuksiin, mutta kun iskut kiihtyvät, jäljelle ei voi lopulta jäädä muuta kuin savuavia raunioita. Missile Command ei pääty ”Game Overiin”, vaan pahaenteisempään ”The Endiin”. Se on loppu nyt.
Vuoden 1985 provokatiivisessa Theatre Europessa oli jo ihan eri meininki, kun pelaajan rooli vaihtui ydinsodan uhrista aktiiviseksi osapuoleksi. NATO:n ja Varsovan liiton lopullista yhteenottoa kuvanneessa sotastrategiapelissä tappiot konventionaalisessa sodankäynnissä paikattiin kemiallisilla aseilla ja ydiniskuilla pääkaupunkeihin. Brittiläinen tekijäkaksikko Sean Pearce ja David Bolton oli selvästi liikkeellä rauhan asialla, sillä alkuruudussa soi kotimikroversio John Lennonin Give Peace a Chancesta ja itse peli kuvasi NATO-liittouman pelkkänä Varsovan liiton jyrän alle jäävänä heittopussina, jonka oli miltei pakko turvautua joukkotuhoaseisiin, jotta Varsovan liitto pysähtyisi. Piraateilla oli heikompaa, sillä ydinaseiden laukaisuavaimen ("keskiyön aurinko") sai selville ainoastaan pelin mukana tulleesta julisteesta. Ydinsodan jälkeen peli neuvoi noutamaan itsemurhakapselit lokerosta numero 3. "Me melkein voitimme", WARCOMP-tietokone viestitti ennen lopullista tilttaamistaan.
Amerikkalaisessa, itsensä Sid Meierin suunnittelemassa NATO Commanderissa tilanne ei ole vapaan maailman kannalta yhtä lohduton, etenkään jos Ranska ja Italia saadaan vedettyä sotaan mukaan. Theatre Europen tapaan Varsovan liitto yrittää murtautua Länsi-Saksan läpi lännen pannessa kampoihin. Joukkotuhoaseet ovat optiona myös NATO Commanderissa, tällä kertaa vailla ylimääräistä moraalista painolastia. Radioaktiivisen maailmanlopun sijaan sota päättyy menestyksestä riippuen joko idän tai lännen antautumiseen. Sid Meierin NATO Commander oli Theatre Europea huomattavasti parempi strategiapeli, vaikka siinä ei voinut pelatakaan kuin lännen puolella. NATO Commanderilla on myös pelihistoriallinen arvo, se on ehkäpä jopa ensimmäinen tosiaikainen täysverinen strategiapeli.
Ankean totinen, mutta poliittisesti korrekti The Armageddon Man (1987) palautti ydinsotapelit takaisin ruotuun. Pelaaja oli YK:n armosta valittu jumalasta seuraavaksi, ja hänen tehtävänsä oli kytätä jäsenvaltioiden sotasuunnitelmia ja ohjuslaukaisuja. Ydinohjukset ammuttiin alas avaruuslasereilla, aivan kuten Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan Neuvostoliittoa järkyttäneessä ohjuspuolustusaloitteessaan kaavaili. Samana vuonna ilmestynyt Segan SDI väänsi Reaganin kunnianhimoiset suunnitelmat puhtaaksi shoot’em upiksi. Sitä oli sentään hauska pelata, toisin kuin The Armageddon Mania.
Ydinaseet eivät olleet kolmatta maailmansotaa käsitelleissä peleissä mitenkään selviö. Tom Clancyn romaaniin perustunut Sid Meierin Red Storm Rising –sukellusvenesimulaattori rakentui kokonaisuudessaan sen ajatuksen varaan, että amerikkalaisten teknologinen etumatka riittäisi Neuvostoliiton torjumiseen myös konventionaalisessa sodassa. Dynaamisesti etenevän kampanjan päätöstehtävässä estetään huonoiksi häviäjiksi heittäytyneitä neukkuja laukaisemasta ydinaseitaan.
Red Storm Rising on unohdettu klassikko ja yksi Meierin uran parhaita pelejä.
Roolipelejä pommin jälkeen
Pelien ydintuhoskenaariota ei etäännytetty pelkästään strategiselle tasolle, sillä kolmannen maailmansodan kauhuja hyödynnettiin myös kerronnallisena välineenä.
Wasteland (1988) ei kuuluisuudestaan huolimatta suinkaan ollut ensimmäinen joukkotuhoaseiden tuhoamaa maailmaa kuvannut roolipeli. Merkittävistä edeltäjistä voidaan mainita ainakin vuonna 1986 ilmestynyt Roadwar 2000 ja sen vuotta myöhempi jatko-osa Roadwar Europe.
Roadwarin kauhuskenaariossa Yhdysvaltoja ravistelee terrori-iskujen sarja, jossa käytetään biologisia aseita. Maanlaajuisen epidemian heikentämä Amerikka isketään lopullisesti polvilleen, kun vihamielinen valtio laukaisee ydinaseensa amerikkalaisiin suurkaupunkeihin. Uuden vuosituhannen kynnyksellä koko yhteiskunta on romahtanut ja amerikkalainen elämäntapa taantunut Mad Max -elokuvista tuttujen nahkatakkijengien ja mutanttien hallitsemaan anarkiaan.
Roolipeliksi Roadwar oli yllättävän strateginen, sillä pienen seikkailijaporukan sijaan pelaajan tehtävänä oli varustaa kokonainen yksityisarmeija. Sattuneesta syystä pelin taistelut venyivät pitkiksi ja todella tuntuivat kuin strategiapelistä repäistyiltä.
Pelin edetessä erämaiden uusi sheriffi noteerataan myös hallituksen taholta, joka ennen pitkää uskoo pelaajalle elintärkeän tehtävän: Etsi tiedemiehet, paranna epidemia, pelasta Yhdysvallat.
Roadwar Europessa miljöö vaihtui Eurooppaan, pelissä pääsi vierailemaan jopa kolmannen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Se oli 1980-luvun amerikkalaisessa tietokonepelissä jotain hyvin eksoottista!
Kylmän sodan ydinsotapelot pulpahtivat viimeisen kerran pinnalle vuoden 1990 Bad Bloodissa. Bad Bloodin juoni on tuttua ydinsotahuttua: radioaktiivisen aavikon hirmuhallitsija haluaa vaalia ihmiskunnan rippeiden puhdasrotuisuutta tuhoamalla kaikki "huonoveriset" eli säteilyn turmelemat mutantit. Asetelma kelpaisi sellaisenaan vaikka Falloutiin.
Vaikka kyse oli varsin simppelistä toimintaroolipelistä, Bad Blood herätti kuusnelosella ja Amigalla pelaavissa syvää kateutta. Eikä ihme, sillä kyse oli yksi varhaisimmista 256-väristä VGA-grafiikkaa hyödyntäneistä pc-peleistä. Kotimikroilla oli tuohon aikaan tyytyminen 16- tai 32-värisiin peleihin. Bad Bloodin visuaalisuus ei ollut sattumaa, sillä pelin pääsuunnittelija oli elokuvamaisilla Wing Commandereillaan supertähdeksi noussut Chris Roberts.
Roadwar, Wasteland ja Bad Blood eivät virinneet tyhjästä, sillä niiden todellisia esikuvia olivat kynällä ja paperilla pelattavat ”oikeat” roolipelit, kuten postapokalyptista eloonjäämistä kuvannut Aftermath! ja peittelemättömän militaristinen Twilight 2000. Jälkimmäisen pohjalta julkaistiin vuonna 1991 pc-peli, mutta valitettavasti se kaatui omaan kunnianhimoisuuteensa ja hirveään käyttöliittymään. Aika ei ollut tuolloin vielä kypsä avoimen maailman 3D-roolipelille…
Peli jossa kaikki kuolevat
Kylmän sodan ydinsotapeleistä eriskummallisimpana voi pitää Infocomin Trinity-tekstiseikkailua, jonka päähenkilöä riepotellaan ajan ja paikan tuolle puolen. Aikamatkaajan ainoita kiintopisteitä ovat ydinräjähdykset menneessä ja tulevassa. Tuhoutuuko Lontoo ydiniskussa? Mitä tapahtui Uuden Meksikon historiallisessa Trinity-kokeessa vuonna 1945? Brian Moriartyn punoma tarina on sanalla sanoen ainutlaatuinen.
Vaikka 1980-luvulla ilmestyneiden ydinsotapelien sävellaji oli kautta linjan vakava, New World Computing rohkeni höystää vuoropohjaista Nuclear War -kevytstrategiapeliään ilkikurisen satiirisilla sävyillä. Valtionjohtajien hassut nimet jäivät ainakin mieleen: maailman kohtalo oli Ronnie Raygunin, Infidel Castron, Mao the Punin kaltaisten miesten käsissä. Ydinaseiden käyttö ei ole valinnaista, sillä arsenaali on laukaistava viimeistään tappion hetkellä. Nuclear Warin kansikuvassa bikinipimu ottaa aurinkoa ydinräjähdyksen loisteessa.
Kylmän sodan päätyttyä ja amerikkalaisia riivanneen neukkupelon laannuttua pelien ydinsotaskenaariot muuttuivat kertaheitolla vanhanaikaisiksi ja menivät ymmärrettävistä syistä muodista. Pitkän radioaktiivittoman kauden jälkeen ilmestynyt Fallout (1997) oli oikea kulttuuriteko, sillä se opetti nykypelaajat rakastamaan Pommia. Falloutien postapokalyptinen ydintuhosatiiri oli niin räikeää, ettei pelisarja olisi mitenkään voinut syntyä 1980-luvun vaaran vuosina.
Toisinaan jälkiviisaus on parasta viisautta. Lukemattomista yrityksistä huolimatta kylmän sodan zeitgeist vangittiin peliin vasta viisitoista vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Asialla oli brittiläinen indie-ryhmä Inversio Software, joka teki DEFCONillaan (2006) kaikki muut ydinsotapelit turhiksi.
Ydinsota näyttää täsmälleen samalta kuin Wargames-leffan WOPR-supertietokoneen ruudulla. Maailmanloppua tuskailevien kenraalien sijaan DEFCONissa ydinsotaa johtavat laskutikuin varustautuneet teknokraatit. Vaikka omat tappiot laskettaisiin miljoonissa kuolonurheissa, se on pistelaskun kannalta ihan okei, kunhan vastapuoli on kärsinyt vielä enemmän.
DEFCON eskaloituu vauhdilla pisteeseen, jossa ydinaseiden käyttö on sallittua, eikä mikään estä tyhjentämästä pajatsoa vaikka siltä istumalta. Hieman harkitumpi taktiikka on odottaa siilipuolustuksessa, kunnes muiden valtioiden ohjuspuolustusjärjestelmät pettävät. Pelin hauskimpia yksiköitä ovat näkymättömissä liikkuvat ydinsukellusveneet, jotka voi parkkeerata vaikka aivan vihollisen pääkaupungin viereen. Joukkotuho on taattu, sillä vierestä laukaistuja ydinohjuksia on lähes mahdoton torjua.
DEFCON on parhaimmillaan neljästä kuuteen pelaajan moninpelinä. Tosimiehet voivat säätää pelin vielä aidosti tosiaikaiseksi, jossa aika kulkee tasan samaa tahtia oikean maailman kanssa, ja maailma pidättää hengitystään suurin piirtein koko työpäivän. Ydinaseet eivät tunne lounastaukoa. Tietokonetta vastaan fiilis ei ole mitenkään sama.
Yllätys Valkoisessa talossa
Palataan vielä hetkeksi Able Archeriin. Neuvostoliitto pysyi varpaisillaan kymmenpäiväisen Able Archer -harjoituksen päättymiseen asti. Vasta sen jälkeen tilanne normalisoitui täydestä ydinsotavalmiudesta tavanomaiseksi kylmän sodan kyräilyksi. Tieto Neuvostoliitossa vallinneesta paniikista kantautui lopulta presidentti Reaganille asti.
“Ovatko he todella voineet uskoa tällaiseen?” Reagan tokaisi puolustusneuvonantajalleen Robert McFarlanelle luettuaan CIA:n muistion. “Eihän se ole mitenkään mahdollista? Vetää kyllä mietteliääksi.” Reagan piti vielä samana päivänä puheen, jossa viittasi raamatulliseen harmageddoniin, hyvän ja pahan lopulliseen taistoon.
Onneksemme Abel Archer ei määritellyt idän ja lännen suhteita pysyvästi. Suhteiden voi katsoa normalisoituneen viimeistään sen jälkeen, kun Neuvostoliiton uudistusmielinen pääsihteeri Mihail Gorbatšov nousi valtaan vuonna 1985. Gorbatšovin liennytyspolitiikasta huolimatta maailmanlaajuisen ydinsodan uhka väistyi toden teolla vasta Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan kommunistidiktatuurien romahdettua. Gorbatšovilla oli niin keskeinen rooli kylmän sodan päättymisessä, että hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1990.
Tuomas Honkala
