Missä pelissä tuntee hetken aidon menetyksen tunteen, kun huonoa englantia solkkaavaa puolalaista palomiestä ammutaan päähän? Ivan niin, Jagged Alliance palaa ja parempana kuin koskaan.
Sir-Techin vuonna -95 julkaisema Jagged Alliance ja seuraavana vuonna tullut, moninpelillä terästetty Jagged Alliance: Deadly Games, ovat edelleen vuoropohjaisten mies ja ase -pelien kermaa. Jagged 2 pistää paremmaksi ja on puhtaasti Creme di tutti Creme.
Arulcon saari on pahan kuningatar Deidrannan rautakaulimen alla. Entinen hallitsija palkkaa apuun sinut, kynänisk...kivenkovan palkkasoturin. Palkattuasi muutaman apusoturin pääset nauttimaan pelistä, jota internetin viestialueilla vain yksi henkilö on haukkunut.
Ei ihme, että Jagged Alliance uppoaa pelaajiin kuin veitsi selkään. Se yhdistää kolme asiaa hienoksi kokonaisuudeksi. Ensinnäkin ja pääasiassa Jagged Alliance 2 on hieno taktisen tason vuoropohjainen taistelupeli, erittäin hyvällä pelisysteemillä. Toiseksi jokaisesta palkkasoturista on väännetty yksilö ja vieläpä niin hyvin, että illuusio toimii ja palkkikset alkavat elää omaa elämäänsä.
Kolmanneksi taistelut on pultattu melko vapaaseen kampanjaan. Deidrannan kukistaminen sujuu aika tarkkaan niin kuin pelaaja haluaa. Arulco on jaettu pariinsataan sektoriin, joista osa on kaupunkia, osa maaseutua ja osassa on jotain erikoista, vaikka SAM-patteri tai salainen tutkimuskeskus. Karkeasti luonnehtien palkkasoturit ottavat haltuunsa kaupunkeja ja kouluttavat näihin siivilipuolustuksen hyökkäyksiä vastaan. Uutuutena Arulcoa pitkin voi painella ajoneuvoilla, kuten jäätelöautolla tai helikopterilla. Niillä tosin liikutaan vain sektorista toiseen, eikä esmes ruovita renkailla pahiksien päällä.
Koska palkkasoturin motivaatio taisteluun joko kilisee tai kahisee, pitää pystyä valtaamaan ja pitämään hallussaan kaivoksia. Näiden tuotot kiitolliset asukkaat sijoittavat pelaajan kassaan. Mutta kaivokset ehtyvät, joten pelille on käytännön takarajakin. Koko homma on kuorrutettu runsaalla määrä pikku sivutehtäviä ja häkellyttäviä, mutta riemastuttavia pikkujuttuja, joita en viitsi pilata etukäteen.
Lopputulos on peli, joka on klassikko jo syntyessään. En malta olla vertaamatta Jagged 2:sta Fallouteihin, jotka voisivat olla pelin serkkuja. Sen verran yhteisiä geenejä löytyy.
Olen lävistetty ja vuodan
Pelaaja on johtaja, joka hoitaa palkkisten palkkaamisen, aseiden ja ammusten tilaamisen ja vaikka kukkapuskan lähetyksen Deidrannalle näppärällä kannettavalla tietokoneellaan ja sen "WWW-selaimella". Tällä kertaa pelaaja ei nörtistele äiteen makuuhuoneen nurkassa, vaan on miestensä kanssa kentällä. Tavallaan ainakin, sillä Jagged 2 luo pelaajahahmon riippuen miten pelaaja vastaa sarjaan monivalintakysymyksiä. "Oikeat vastaukset" superhahmoon ovat tietysti jo oma tieteenalansa.
Jaggedin selkäranka on aina ollut sen (en haluaisi käyttää näin karmivaa sanaa mutta pakko se on) hulvaton palkkasoturikaarti. Apuvoimat palkataan päiväksi, viikoksi tai kahdeksi joko vanhasta tutusta A.I.M:ista tai palkkisten säästöpörssistä, Speckin sekä Biffin yhteisyritys M.E.R.C:istä. Kunkin palkkiksen kykyjä säätelevät numerot ja erilaiset taidot, kuten osumatarkkuus, lääkintäkoulutus, räjähdysaineet tai mekaniikka. Lisäksi on erikoisbonuksia kuten yöoperaatiot, konetuliaseet, veitsenkäyttö ja sitä rataa.
Osa palkkiksista ei tule toimeen toisten kanssa, osa rakastaa toisiaan. Steroid ei voi sietää kommunisteja, La Femme Fatale Meltdown ei siedä nyyhkyjä, eikä esmes moraaliltaan venyvä Fox voi sietää Steroidia, koska tämä on machosika. Osalla taas on henkisiä ongelmia. Veitsispesialisti Razor esmes on psykopaatti, ja täsmäräiskinnän asemasta innostuu itsekseen vetämään sarjatulta ympäristöön.
Lukuunottamatta ärsyttävästi hyperylinäyttelevää kuningatar Deidrannaa Jaggedin palkkis-ja sivuhahmokaarti on hauska ja hyvin tehty. Siksi pelin karskit soturit ja soturittaret ovat muutakin kuin tykinruokaa: monet roikottavat kelvotonta palkkista mukana vain sen takia, että pitävät hänen tyylistään. Henkisesti raastavin tapa pelata Jaggedeja onkin pelata realistisesti, eli kuolleita ei palauteta lataamalla tilanne uusiksi.
"Viulunsoittaja" katolla
Jopa ilman hilpeitä palkkasotureita Jaggedissa on lajityyppinsä paras ja monipuolisin joukkuetason pelisysteemi. Jos sektorissa ei ole vihollisia, peli pyörii jouheasti tosiajassa, jolloin paikkojen tutkiminen ja ihmisten kanssa keskustelu sujuu mukavasti. Mutta jos sektorissa on tai sinne tulee pahiksia, peli siirtyy vuoropohjaiseen taisteluun, joka jälleen kerran todistaa, että vuoroissa vara parempi.
Taistelussa aikaa siivutetaan viittä sekuntia edustaviin vuoroihin, ja palkkiksen ominaisuudet määräävät, montako toimintapistettä tällä on. Paksu ja vanha mekaanikko ei saa yhtä paljon aikaiseksi kuin huippuunsa treenattu taistelija, ja jos palkkikseen osuu, toimintapisteet tippuvat. Jos haavoja ei sido, palkkis vuotaa kuiviin.
Olen edellisissä arvosteluissa valittanut, kuinka palkkisten pitäisi pystyä tekemään sitä taikka tätä. Valituslista sen kun pienenee, sillä nyt luontuu niin si kuin tä. Soturit hallitsevat kaikki ne liikkeet mitä niiden voi kuvitella hallitsevan. Ne juoksevat, ne ryömivät, ne etenevät kyykyssä, ne hyppivät ja kiipeävät aitojen yli. Ne saisivat silti oppia kiipeämään ikkunasta sisään.
Pelisysteemin heikoin puoli on edelleen arvaukseen perustuva line of sight -systeemi, eli ei koskaan voi olla ihan varma, onko suojassa vai ei. Tosin ongelma ei ole hirveän paha. Korkeuserojakin on, joskin tasan kaksi, mutta katolle pääsee vihdoin paukuttelemaan. Ympäristö saisi olla tuhoutuvampaa, toivoo nimimerkki "Se X-COMeissa oli tosi hienoa".
Palkkis voi ampua räiskäyttää lonkalta tai polttaa lisää toimintapisteitä tähtäykseen ja tähdätä päähän, vartaloon tai jalkoihin. Vartaloon on tietysti helpompi osua, mutta sitä yleensä suojaa jonkinasteinen panssariliivi. Hommaa helpottaa, jos kivääriin pulttaa kiikaritähtäimen, jalustan ja ampuu makuulta. Uutuutena pelissä yötaistelu. Kun kunnon palkkiksella on yökiikarit ja kädessä kaksi MAC-10:ä lasertähtäimellä ja äänenvaimentimella, hän putsaa sektorin yöllä vaikka yksin. Veitsellä voi viiltää kurkun auki ja jopa irrottaa vihollisen pään.
Aseita pelissä on käsittämätön määrä, pistooleista konetuliaseisiin ja rakettikivääriin. Jollei perusvalikoima riitä, siihen saa lisättyä vielä Varsovan liiton aseet.
Konetuliaseet on vihdoinkin mallinnettu hyvin. Niillä voi struutata yksittäislaukauksia, sarrrrjan ja jopa levittää luodit viuhkaksi. Mutkien lisäksi mukana on laaja repertuaari paukkuleluja, singoista käsikranaatteihin ja sinappikaasuun. Sitten ovat vielä kaikki muut tavarat päälle. Eri asioita yhdistämällä saa rakennettua vaikka pyssyyn uuden, paremman lukon.
Jagged ei ole simulaatio vaan peli. Pelin tekijä vannovat, että tietokone pelaa reilusti, mutta en ole ainoa jota tietokoneen pistooliammuntamestarit epäilyttävät. Häiritsevin epärealistisuus on se, että sekä omat että pahat selviävät useastakin päälaukauksesta toimintakuntoisina. Aina välillä kunnon osuma tyydyttävästi heittää pahiksen metrejä taaksepäin, tai hänen päänsä häviää punapilvessä irkipoies. Vain yksi juttu harmittaa todella: minusta on väärin, kun pistoolein niitän maahan 10 kiväärein ja vastaavin aseistautunutta sotilasta, enkä saa heidän aseitaan, vaan tuurilla muutaman surkean ammuslippaan.
Jokaisella hopeapilvellä on mustat reunat. Jagged 2:ssa ei ole minkään valtakunnan moninpeliä, vaikka Deadly Games nimenomaan alleviivasi, kuinka hauska moninpeli Jagged on, ja kakkosen moninpelipotentiaali suorastaan rukoilee päästä esiin. Toivottavasti moninpelilaajennus on suunnitteilla.
Toivon todella, että Tiberian Sunista huolimatta Jagged Alliance 2 löytää sen yleisön, jonka se ansaitsee. Ainoa, mikä tässä klassikkopelissä ottaa päähän, on vihollisen ampuma luoti.
93
