Ihminen on uskossaan heikko, ja harvat jaksoivat uskoa sukellusvenesimulaattoreiden uuteen tulemiseen. Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Silent Hunter 3 iski kuin torpedo avomerellä. Veret seisauttavan täysosuman jälkeen jatko-osa ei enää kelpaa ihmeeksi Pyhän Hunterin kanonisoinnissa.
Silent Hunter 4:n huomattavin uudistus on maisemanvaihdos myrskyisältä Atlantilta Tyynellemerelle. Aijai. Edellisen Hunterin suurin valtti oli vahva tunnelma, mutta miten käy immersion, kun Jürgen Prochnov ja traaginen taistelu ylivoimaista vihollista vastaan vaihtuvat Clark Gableen ja hilpeään jenkkilaivastomeininkiin? Ainakin voittajan puolella pelaaminen on mukavaa vaihtelua.
Turhan keskeneräisen oloinen arvosteluversio saapui hieman myöhään ja ilman ohjekirjaa, joten arvosana annetaan myöhemmin myyntiversiosta.
Vihollinen pinnalla
Vaikka palmujen katveessa puikkelehtivilla uppopurtiloilla ei ole samanlaista soturiromanttista sädekehää kuin Atlantin valtamerta kyntävillä sympaattisilla U-kollegoillaan, oli Japanin ja Yhdysvaltojen merisota todellinen titaanien taistelu, vesileikki vertaansa vailla. Vaikka pelialue on suunnattoman laaja, on merellä niin paljon liikennettä, että välillä on vaikeuksia mahtua mukaan. Mikä parasta, merkittävä osa vastaan tulevasta liikenteestä on toinen toistaan massiivisempia sotalaivoja.
Rahtilaivanreppanat alkavat maistua homeisilta laivakorpuilta, kun on kerran päässyt upottamaan ahnaat torpedot kelluvaan lentokenttään tai majesteetilliseen taistelulaivaan. Kontaktiraportteja ja tilannetiedotuksia tulee sellaista tahtia, että radiomiehen korvat alkavat tinnittää parissa päivässä. Lentokoneet käyvät moikkaamassa, satamat vaihtavat omistajaa ja laivasto-osastot tukevat maihinnousuja. Silent Hunter 4 suorastaan huokuu tunnetta siitä, että meneillään on jotain elämää suurempaa. Pienoisena pettymyksenä pelaajalla on edelleen maailman ainut sukellusvene.
Liikenteen määrä muistuttaa enemmän Grey Wolves -modia kuin alkuperäistä Silent Hunter kolmosta, mikä ilmenee myös ajoittaisena tökkimisenä erityisesti satamien ja saattueiden läheisyydessä. Elämysmatkaillessani sumuisessa Midwayn laivastotukikohdassa sain muistoksi hienoja valokuvia aamu-usvassa lepäävästä tukialuksesta, taistelulaivasta ja muutamasta risteilijästä. Kaupan päälle tienasin betoni-ihottuman rysäyttäessäni laituriin, kun ajannopeutus ei suostunut menemään pois päältä.
Taivaanrannan maalausta
Silent Hunter 4 on ajoittain sydäntä raastavan kaunis peli. Meri aaltoilee upeasti ja uutena ominaisuutena myös laivat nostattavat pieniä aaltoja. Myrskysäällä kelluntamallinnus on tosin hieman omalaatuinen. Itse laivat ovat yksityiskohtia pursuavia ja uusimpien näytönohjainten laatupinnotteilla kuorrutettuja kymmenien tuhansien polygonien kaunottaria. Niiden kannella kelpaa pienten virtuaalimerimiesten käveleskellä ja ihastella upeita auringonnousuja ja -laskuja, jotka kietovat maailman hehkuviin väreihin valon ja varjon tanssiessa laivojen rakenteissa.
Äärimmäisen kauneuden ja rumuuden yhdistämisessä on aina jotain koskettavaa. Luonnon upeaa näytelmää ihaileva kapteeni on todellisuudessa saalista jahtaava armoton peto ja auringonlaskun todellinen kauneus vähitellen laskeutuva hämärä, jonka turvin metsästäjä pääsee iskemään. Toivottavasti rahtilaivojen miehistöt osaavat arvostaa jokaista iltaruskoa kuin se olisi heille viimeinen.
Erityismaininnan ansaitsee erikoinen kuvansuodatus, joka antaa pelille kokonaisvaltaisesti omintakeisen ilmeen. Fotorealistiseksi en efektiä väittäisi, mutta lopputulos on hieno ja sopii peliin hyvin. Ubin Romanian-osastolla joku mitä ilmeisimmin osaa asiansa, sillä Wolves in the Pacific on muutenkin intron ensimmäisistä sekunneista pelin viimeiseen pisaraan saakka erittäin tyylikäs. Grafiikan toimivuuden kannalta paras uutinen on se, että resoluution voi valita melko vapaasti eikä isompien lituskanäyttöjen omistajien tarvitse kärsiä epämääräiseksi pikselisotkuksi skaalatuista näkymistä.
Syvällinen elämys
Kaunis grafiikka luo tunnelmaa, mutta sukellusvenesimulaattorin todellinen kauneus on aina pinnan alla. Silent Hunter 4:n uudentyyppiset tehtävät, kuten vakoojien kuskaaminen ja lentäjien pelastaminen, elävä ympäristö ja mielenkiintoiset tekniset vimpaimet tekevät elämyksestä tuoreen veteraaneillekin. Amerikkalaisten torpedolaskuri on kohtuullisen nerokas vekotin ja tuo tonnistojahtiin uutta mielenkiintoa, Jenkkiveneen kapteeni pääsee leikkimään myös erilaisten tutkien kanssa.
Valitettavasti arvosteluversion avulla ei saanut oikein hyvää kuvaa eri laitteiden operoinnista, sillä ne vaikuttivat vielä hieman viimeistelemättömiltä. Hydrofoniin en onnistunut pääsemään käsiksi mitenkään ja tutka tuntui pelittävän lähinnä satunnaisesti. Tutkaoperaattorikin ilmeisesti turhautui ja meni järjiltään, sillä havainnoista ei meinannut tulla loppua, vaikka laite ei ollut edes päällä.
Tekoäly on keskeneräisen oloinen. Ymmärrän kyllä, että noviisimiehistöllä pitääkin olla välillä vähän vaikeaa, mutta rajansa kaikella. Eräänkin kerran leppoisa risteily keskeytyi, kun käväisin kannella ihmettelemässä pauketta ja sain kauhukseni havaita, että olin keskellä vihollisen saattuetta ja hävittäjä höyrysi puolen kilometrin päässä kohti aseet laulaen. Kansivahti tuijotteli kiikareilla kaukaisuuteen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ilmeisesti pikkutarkat romanialaiset ovat mallintaneet myös linssinsuojukset. Myöskään vastustajien tekoäly ei varsinaisesti vakuuttanut, joten sormet ristiin loppuviimeistelyn puolesta.
Inversiokerrosten mallinnuksen ansiosta saattueita suojaavilla hävittäjillä on sukellusvenejahdissa aiempaa vaativampi urakka. Harmillisesti pelin kannalta erittäin tärkeän vauriomallinnuksen uudistukset ovat lähinnä kosmeettisia. Laivojen kylkeen tulee hienoja reikiä torpedojen osuessa, mutta uppoaminen tuntuu edelleen perustuvan hieman turhan yksinkertaiseen osumapistejärjestelmään, eikä pelillinen kliimaksi ole niin nautinnollinen kuin voisi toivoa. Laivat joko pulahtavat nopeasti pinnan alle tai jatkavat iloisesti kellumista maailman tappiin saakka. Kansitykki on teholtaan suunnilleen Hunter kolmosen ja Grey Wolvesin väliltä, aika helposti sillä kuitenkin rahtilaivan upottaa.
Tiivisteet vuotavat
Käyttöliittymä on uusittu kokonaan. Sen toimintaperiaate on tuttu, mutta toiminnot on järjestelty uudelleen. Pikanäppäimiä on liian vähän, kesken taistelun ei pitäisi joutua selaamaan valikoita korjaustiimin liikekannallepanon edistämiseksi. Vaurioraportit ja muut tärkeät ilmoitukset olisi mukava saada myös suullisesti, sillä tiukassa paikassa ei ole yleensä aikaa selata jatkuvasti useampaa eri näyttöä, joiden avulla veneen ja miehistön tilaa voi seurata. Karttahuoneen työkaluvalikoima on kohtuullinen, mutta Grey Wolvesin apuvälineitä tulee ikävä
Toisaalta miehistönhallinnassa on otettu valtava harppaus eteenpäin, sillä kapteenin ei tarvitse enää peitellä jokaista merimiestä erikseen nukkumaan. Sukellusvenejoukkueen managerointia on kauttaaltaan viety hieman roolipelimäisempään suuntaan ja hepuille kannattaa oikeasti yrittää etsiä kykyjä vastaava paikka veneestä. Torpedoputkien testaajan paikalle tuntuu olevan tunkua, sillä aluksi melkein kaikki ovat avuttomia sählääjiä.
Mielenkiintoiselta vaikuttava uutuus on moninpelimuoto, jossa yksi pelaajista komentaa saattuetta suojaavia hävittäjiä ja yrittää upottaa vaanivan susilauman ennen kuin se ehtii saada liikaa tuhoa aikaan. Silent Hunter 4:n mahtavia pinta-aluksia ja sotatapahtumien etenemistä seuratessa tulee väkisinkin mieleen, että edellisestä kunnollisesta laivastosimulaattorista on turhan pitkä aika. Toivottavasti joku muukin on samaa mieltä ja uusi moninpelimuoto vasta esimakua siitä, mitä tulevaisuudessa on lupa odottaa.
Silent Hunter 4:n potentiaali on huikea, ja mikäli arvosteluversiota vaivanneet ongelmat saadaan korjattua, ylittää se loistavan edeltäjänsä kaikilla osa-alueilla. Itse uskon vakaasti, että syntymässä on jotain suurta ja kaunista. Kyllä Romaniassa osataan.
