Kuvitellaan aikaa 19 vuotta sitten. Olet juuri katsonut videolta viidennen sukupolven kopiona tuntemattoman nuoren ohjaajan kohua herättäneen kauhuelokuvan The Evil Dead (1982). Ohjaaja on joku hemmo nimeltään Sam Raimi.
Kaverisi sanoo, että 20 vuoden kuluttua tämä samainen Raimi ohjaa Hollywoodissa megabudjetin Spiderman-filmatisoinnin, joka on yksi vuoden odotetuimpia elokuvia koko maailmassa. Kaveri parka, noin nuori ja jo noin sekaisin, luultavasti ajattelet.
Joku Jackson Uudesta-Seelannista
Viisi vuotta myöhemmin katsot saman tyypin kanssa uusseelantilaisen, taskurahalla tehdyn äärimmäisen huonoa makua edustavan komedian Bad Taste (1987). Tyyppi ei ole viisastunut yhtään vuosien mittaan. Nyt hän höpisee, että tämä (lunttaa nimen kasetin kannesta)... Peter Jackson julkaisee 2000-luvun alussa Taru sormusten herrasta -trilogian, josta tulee valtava menestys ja maailmanlaajuisen kulttipalvonnan kohde. Hakeutuisi jo hoitoon, reppana, tuumaat tällä kertaa.
On olemassa asia, jota itse kutsun elokuvalliseksi ilmaisukyvyksi. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ohjaaja tajuaa elokuvan mahdollisuudet ja rajoitukset ja osaa käyttää tietojaan hyväkseen.
On olemassa taksikuskeja, jotka taitavat elokuvallisen ilmaisutavan. On olemassa elokuvakriitikoita, joilla ei ole siitä hajuakaan.
Sekä Evil Deadin että Bad Tasten ohjaajilla oli elokuvallinen ilmaisutapa heti hallusssaan, eikä sillä, mitä heidän elokuvissaan varsinaisesti tapahtui, ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Itse asiassa varsinkin Raimilta kesti kumman kauan ennen kuin Hollywood tajusi miehen pontentiaalin.
Raha ei ratkaise
Elokuvallinen ilmaisutapa tulee parhaiten esiin, mikäli ohjaajalla on käytössään vähän rahaa. Silloin kyvyt ja mielikuvitus pääsevät valloilleen. Vasta Michael Bayn kaltaiset keskinkertaisuudet voivat peittää kyvyttömyytensä valtavien dollaripinojen alle.
Steven Spielbergin esikoispätkä Kauhun kilometrit (Duel, 1971) oli alunperin tv-elokuva, mutta se oli niin onnistunut, että studio päätti näyttää sen myös valkokankaalla. Yksioikoinen tavallisen miehen ja "tappajarekan" välinen kaksintaistelu ei juoneltaan yllättänyt ketään. Mutta toteutus piinasi jännityshermoa kuin toimintahäiriö partakoneenterätehtaassa.
Hieman kovemmalle katsojan mielikuvitus joutui, mikäli hän näki erään herra James Cameronin esikoisen, ö-luokan b-kauhuleffan Piranha II: Lentävät tappajat (Piranha II: The Spawning, 1981), joka kertoi verenhimoisesti pienistä kaloista, jotka osasivat lentää. Ihan totta!
Tällä kertaa lopputulos on enemmän tuottaja Ovidio G. Assonitisin kuin ohjaaja Cameronin. Tosin nykyään perfektionistina tunnettu Cameron oli oma itsensä jo tuolloin. Kun tuottaja oli saanut aikaan oman versionsa Piranha II:sta, Cameron murtautui editointihuoneeseen ja leikkasi leffasta oman näkemyksensä. Ikävä kyllä tuottajalla oli huoneen avaimet hallussaan, joten hän pisti leffan vielä kerran uusiksi oman mielensä mukaan.
Häpeämätöntä itsekehua
Otan täyden kunnian siitä, että nähtyäni Wachowskin veljesten Andyn ja Larryn esikoisohjauksen Bound (1996), sanoin jo silloin, että näistä tyypeistä kuullaan vielä. Vuonna 1999 ilmestyikin eräs pieni scifi-elokuva nimeltään The Matrix.
Toinen, vielä suuria aikaansaava veljespari on Albert ja Allen Hughes, mutta tämän ennustaminen ei enää From Hellin (2001) jälkeen vaadi suuriakaan lahjoja. Kaikki suuruuden merkit olivat jo nähtävissä heidän ensimmäisessä ohjaustyössään Menace II Society (1993).
Tulevaisuuden nimiä ovat myös Mementon (2000) ohjaaja Christopher Nolan, ellei sitten Hollywood nielaise miestä liian varhain ja tee hänestä ison rahan tusinajännäreiden vakio-ohjaajaa.
Harmittaa, että Darren Aronofsky ehti tekemään Pi # usko kaaokseen (1998) jälkeen jo myös mestariteoksen Unelmien sielunmessu (Requim for a Dream, 2000), sillä nyt kaikki tietävät miehen olevan varma tulevaisuuden toivo.
Kunnon käsikirjoitusta ja tulevaa suuruutta odottavat ainakin Alex Proyas (muun muassa Dark City, 1998) ja Alexander Payne (Election, 1999). Eikä elokuvaharrastajan tarvitse olla suurikaan meedio tietääkseen, että nimien vaikeudesta huolimatta meksikolainen Alejandro Gonzalez (Amores Perros, 2000) ja espanjalainen Alejandro Amenobar (The Others, 2001) ovat pian kovia sanoja elokuvamaailmassa.
Maailma pienenee internetin ansiosta ja tekniikka kehittyy ja halpenee. Tämä tarkoittaa sitä, että tulevaisuudessa lähes kuka tahansa voi tehdä elokuvia, löytää niille esityskanavan netistä ja saada mainetta ympäri planeettaa.
Ainakaan minun tietääkseni kukaan ei ole vielä toistaiseksi päätynyt suoraan kotivideokuvaajasta Hollywoodiin, mutta kuilu näiden kahden ääripään välillä kapenee kaiken aikaa. Digivideolla saa tumpelokin aikaan teknisesti kohtuullista kuvaa ja myös jälkityöstö onnistuu omin voimin ilman ennen muinoin vaadittuja miljoonalaitteita. Jos harrastajalta löytyy vielä elokuvallista ilmaisykykyä, ties mihin hän urallaan päätyy.
Tietenkin alalle haluava voi kokeilla myös toista tietä. Hän voi mennä elokuvakouluun. Mutta mitä hauskaa siinä nyt muka olisi?
Härmästä Hollywoodiin: Tee se itse
1. Valitse mieluiten joku tuttu genre, esimerkiksi kauhu. Näin löytyy helpommin valmis yleisö, joka kyllä huomaa elokuvasi, jos siinä on ainesta. Jos haluat olla kunnianhimoisempi, keskity elävään dialogiin ja arkiseen uskottavuuteen. Pistä ihmisesi puhumaan paljon ja hauskasti. Älä pistä kieltä liian syvälle poskeen tai koko homman menee vitsin puolelle.
2. Kirjoita kunnon käsikirjoitus. Älä kiirehdi. Teksti on projektisi halvin osuus, jolla voit parantaa lopputulosta vaikka kuinka paljon. Käsikirjoittaminen on paljon teknisempi kirjoittamisen alalaji kuin esimerkiksi romaanin tekeminen, joten opiskelu ei mene hukkaan. Esimerkiksi Syd Fieldin oppaat ovat alan klassikoita, joista on paljon apua.
3. Käytä hyväksi ystäviäsi ja tuttuja, sitä varten he ovat olemassa. Halvankin elokuvan tekeminen maksaa jonkin verran. Ruoka- ja juomapalkalla saat paikalle tuttuja tyyppejä, joista on cool olla tekemässä elokuvaa. Varaudu kuitenkin "henkilökunnan" tiheään vaihtumiseen.
4. Käytä suhteellisuudentajuasi. Parempi tehdä puoli tuntia hyvää elokuvaa kuin puolitoista tuntia no jaa -kamaa. Sitäpaitsi harrastajan tuotoksille löytyy helpommin levityskanavia, mikäli ne eivät ole liian pitkiä.
5. Älä hätäile. Peter Jackson kuvasi Bad Tastea aina viikonloppuisin kavereidensa kanssa parin vuoden ajan aina, kun rahaa ja aikaa sattui olemaan.
6. Viimeistele huolella. Elokuva syntyy vasta leikkauspöydällä. Leikkaamiseen sopii aivan sama neuvo kuin käsikirjoittamiseen: opiskele. Huom! Opiskele jo ennen kuvauksia. On turha narista, jos leikkausvaiheessa ei ole tarpeeksi kelvollista materiaalia.
7. Etsi oikeat levityskanavat. Elokuvasi tuskin päättyy teatteriin, ei ainakaan kaupalliseen levitykseen. Tuskin siitä kiinnostuvat suuret valtakunnalliset tv-kanavatkaan. Huomaa kuitenkin, että nykyään Sub tv ja Moon tv esittävät myös amatöörien tekemiä ohjelmia, palkkioita ei tosin makseta.
Omat nettisivut ovat itsestäänselvyys. Sinne voi tunkea vaikka koko leffan useassa eri formaatissa. Et ole nyt tekemässä rahaa, vaan saamassa mainetta. Kannattaa ottaa myös selvää festivaaleista, vaikka niihinkin aloittelijan on hankala päästä mukaan.
8. Älä anna periksi. Jos et tee ensimmäisellä elokuvallasi läpimurtoa, tee toinen. Olet nyt viisaampi ja kokeneempi. Toinen elokuvasi on lähes varmasti ensimmäistä parempi ja kolmas on vielä parempi.
