Ei ole kauaa siitä, kun kritisoin Gameboy Advancen julkaisupolitiikkaa vanhojen herkkujen kierrätykseksi. Samojen vanhojen läpikoluttujen ja -kaluttujen klassikoiden uudelleenpeluu maksua vastaan ei innostanut. Nyt olen kuitenkin viikkokaupalla sukellellut vanhojen PC Engine -klassikoiden sekaan suurella mielihalulla. Mistä moinen suunnan muutos?
Retroilu on sopivina annoksina kivaa ja jopa opettavaa puuhaa. Se vie oman harrasteen alkulähteille ja muistuttaa, mistä ja miten pelit oli ennen tehty. Ajankohtaiseksi retroilun tekee se, että retrohanat ovat auenneet lopulta konsolipelaajillekin. Xboxista on tullut Bill Gatesin kauhistukseksi retrostation number one.
Retroilemalla pääsee singahtamaan sille aikakaudelle, joka sattuu juuri sillä hetkellä kiinnostamaan. Retroilu tuo lisäksi arcade-klassikot ruudulle kähyisten käännösten sijasta tismalleen sellaisina kuin ne aikoinaan rouskuttivat kolikkoja kolikkopeliluolassa.
PC Engine -pelit ovat kokonaan oma lukunsa. Ne ovat parhaimmillaan hysteerisen hauskoja ja vievät hullunkuristen ja hilpeiden pelien aikakaudelle, aikaan jolloin pelaamiseen ja pelien tekemiseen suhtauduttiin vielä rennosti. Hullut ideat, tyhmät oivallukset ja hassut grafiikat olivat tuolloin hyve.
Massamarkkinoita ei ollut, joten niitä ei tarvinnut eikä edes voinut miellyttää. Viaton kakkakikkarehuumori sai rehottaa, bonuskyvyt saivat olla tyystin päättömiä ja söpöpelin näkymät sai tehdä niin kukkaketoja tihkuviksi kuin väripaletin pastellipää salli. BC Kid -tasohyppelyn sankarin kuvaruudun kokoiseksi paisuva pää huvittaa edelleen. Liquid Kidsin hellyttävät, sateenvarjo kourassa pakoon vipeltävät viholliset ovat nekin kauan sitten kadotettua kansanperinnettä.
Perusräiskinnän tekijän ei tarvinnut ottaa huomioon kohdeyleisön kykyjä, koska kaikki PC Engine -pelaajat olivat umpihulluja, tikku tanassa jöpöttäviä hardcore-hemmoja. Vihollisia sai sataa taivaasta. Super Star Soldier tai Dead Moon panevat selkäytimen tanssimaan ripaskaa. Entäpä ne ihanat Gigerin kuvin somistetut flipperit?
PC Enginen kultakausi ajoittuu 1980#90-lukujen vaihteeseen. Laitetta oli siunattu vauhdikkailla kuvapiireillä, joten säpinää kuvaruudulla on riittämiin. PC Engine oli aikalaisistaan (Megadrive, Amiga ja niin edelleen) kaikkein sutjakkain pelikone.
Ei retroilu ole silti mikään loputon autuuden ja onnen lähde. Kaikki genret eivät yksinkertaisesti ole kestäneet ajan hammasta. PC Enginen aikoinaan kehutut ajopelit ovat tästä oiva esimerkki. Auton ohjaaminen ei tunnu auton ohjaamiselta, vaan pikemminkin pelaajan tehtävänä on liikuttaa kaukaisesti autoa muistuttavaa grafiikkamöykkyä ruudulla kummasti solmuilevien spritejonojen (joita myös teiksi kutsutaan) välissä.
Vaikka retropelaaminen venyttää tekijänoikeudet äärimmilleen, se pitää videopelien hauskan historian hengissä. Vanhoja pelejä tai pelikoneita ei voi käydä lainaamassa kirjastoista tai ostaa kaupasta.
Retroilu on korvaamatonta myös niille, jotka hankkivat elantonsa pelibisneksestä. Peliarvostelijatutkinnon pakolliseen oppimäärään tulisi kuulua muutama opintoviikko silkkaa retroilua, eikä hyväksi pelisuunnittelijaksi kannata havitellakaan ilman historian tuntemusta. Ilman menneisyyttä ei ole tulevaisuutta.
