Rakastetun pelisarjan massiiviversio herättää niin riemunkiljahduksia kuin epäilyksiä. Taipuuko eeppinen yksinpelisarja mitenkään mörppimuottiin?
Nykymörppejä kahlatessa iskee väkisinkin kyynisyys, sillä oikea innovaatio on ollut viimeiset vuodet harvinaista herkkua. Omaan keskinkertaisuuteensa kaatuneiden kanssakävijöiden kohtaloista ei tunnuta opittavan mitään, vaan samaa paskaa tuutataan eetteriin uuden kuorrutuksen ja parin pikkunäppäryyden voimin. Nimekäs lisenssikään (kuten Star Wars ja -Trek) ei takaa jättimenestystä, jos toteutus on huono.
The Elder Scrollsin mörppiversio ei pari vuotta sitten noussut julkisuuteen parhaalla mahdollisella tavalla, sillä sen pelimoottoriksi huhuttiin The Old Republicissa heikosti edustanutta Hero Engineä. Aikaiset kuvankaappauksetkaan ei juuri vakuuttaneet. Onneksi huhut olivat vain puoli totuutta. Kehitystiimi Zenimax käytti onneksi Heroa vain aikaisena kokeilualustana, varsinainen moottori kasattiin alusta asti omiin tarpeisiin sopivaksi. Jo graafisesti peli menee betanakin mörppien kärkikastiin. Mitään Skyrimiä on, genren rajat huomioon ottaen, turha odottaa.
Kolme kolmen koplaa
Tamrielin rodut ovat jakautuneet kolmeen liittoumaan. Aldmeri Dominioniin kuuluvat altmerit, bosmerit ja khajitit. Daggerfall Covenantin muodostavat bretonit, redguardit ja örkit. Kolmas poppoo Ebonheart Pact koostuu nordeista, dunmereista ja argonialaisista. Hahmoluokkia ovat Dragonknight, temppeliherra, velho ja varkaan virkaa toimittava Nightblade. Hahmonluonnissa on iso määrä muokkausvaihtoehtoja, mikä on aina suuri plussa.
Noin vuosituhat ennen Skyrimia sijoittuva tarina starttaa, yllätys yllätys, vankityrmästä! Daerdicien prinssi Molag Balilla on jotain todella ilkeää suunnitteilla koko Tamrielin väestölle, ja sankari on luonnollisesti ainoa toivo. Vakavanhan profeetan ja soturinaikkosen avustuksella pako Coldharbourin tyrmistä onnistuu, ja sankari pääsee faktionsa aloitussaarelle. Eristetty aloituspaikka ei oikein istu sarjassa totuttuun tyyliin, mutta sen vielä sietää. Mutta kun toinen vastaavanlainen alue heitetään heti perään, huumori on vähällä loppua kesken. Onneksi puuduttavat putket pystyy kahlaamaan nopeasti läpi. Meno paranee huomattavasti päämantereelle saavuttaessa, jossa Tamrielin iso maailma avautuu kunnolla tutkittavaksi.
Mikäs siellä on samoillessa. Kylistä ja kaupungeista on onnistuttu tekemään elävän tuntuisia asukkeineen ja koluttavine rakennuksineen. Kaikki asukit kattava ääninäyttely tekee todella paljon, vaikkei peruskysymysten lisäksi syventävää sisältöä juuri ole. Alueet kaupunkien välillä kaipaisivat kuitenkin enemmän eloa, sillä ne tuntuvat paikoin autioilta.
Tehtävien suhteen Online-Scrolls kannustaa oma-aloitteisuuteen. Kaikki kohteet eivät näy ruudulla, vaan osa löytyy esimerkiksi kyläläisiä jututtamalla. Tehtävät ja luolastot eivät ehkä ole aina sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta pahimmilta rotanlahtaamisilta vältytään. Tekemistä on pääasiassa mukavasti, mutta aina välillä tuntee olevansa tason–kaksi jäljessä tehtävän vaatimuksista. Kovemmille alueille pääsee kyllä vapaasti, mutta nekkuun tulee hyvin nopeasti. Kaiken kukkuraksi vihujen lahtaamisesta ei tipu käytännössä yhtään kokemusta.
Haamujen huitomista
Taistelu on pääasiassa Skyrimiä, maustettuna aimo ripauksella Guild Wars kakkosta. Hiirellä mätkitään perus- ja voimaiskuja sekä torjutaan, pikanäppäimistä läimitään erikoistaitoja. Miekka ja kilpi -kombolla taistelu tuntuu menevän turhan sekavaksi sohimiseksi, kahden käden aseilla luonnistuu vähän paremmin. Vähemmän yllättäen taistelusta puuttuu fyysisyys, eivätkä tunnelmaa auta katoilevat osumaäänet ja läpi juoksevat viholliset. Erikoistaidot onneksi paikkaavat tilannetta jonkin verran.
Perustaidot karttuvat tuttuun tapaan käyttämällä, joten alun ase- ja panssarivalinta kannattaa miettiä tarkkaan. Töhöilin alkutasoilla eri ase- ja panssarityypeillä, ja se kostautui myöhemmin useina selkäsaunoina. Kykypisteitä ropisee tasonnousun yhteydessä, ja lisää löytyy koluamalla maastoa. Pisteillä ostetaan erikoistaitoja ja myöhemmässä vaiheessa kehitetään niistä parempia versioita. Samasta potista jaetaan pojoja myös rojun rakentamista tukeviin taitoihin, joten valintojaan kannattaa miettiä rauhassa. Betassa ei uusijakoa kovin anteliaasti ainakaan tyrkytetty.
Tavaran rakentamisessa on onnistuneesti rikottu perinteistä mörppikaavaa. Esimerkiksi panssaria kasatessa tarvitaan kahta eri perusraaka-ainetta, jonka lisäksi siihen voidaan lisätä vielä erikoisominaisuuksia antavia kiviä ynnä muita. Erilaiset yhdistelmät eivät pelkästään muuta numeroarvoja, vaan ne näkyvät myös graafisesti. Harmittavasti kaikki arkut ja tynnyrit on tehty nopeat syö hitaat -periaatteella, eli materiaaleista on pulaa.
Ison skaalan PvP on rakennettu lähes samalla lailla kuin Guild Wars kakkosessa. Cyrodiilin massiivisella taistelukentällä liittoumat taistelevat linnojen ja linnakkeiden herruudesta, mukanaan piirityskoneita ja muita härpäkkeitä. Noin tunnin kokeilun perusteella meno on yllättävän toimivaa, moottori pystyy isommitta notkahduksitta käsittelemään isompiakin ihmismassoja. Lagi vaivaa hetkittäin muttei häiritsevästi.
Lisää loottia!
Ensimmäisen persoonan kuvakulma on lähes käyttökelvoton, koska FOV (Field of Vision) on paitsi liian kapea, myös lukittu. Minua se ei tosin haitannut, sillä käytän muutenkin kolmatta persoonaa ihaillen voimakkaan sankarini takalihaksistoa.
Ehkäpä eniten ärsyttää pelin tapa käsitellä tapettujen tiputtamaa tavaraa. Yleensä tippuu muutama ropo kultaa ja ehkä hyvällä säkällä satunnainen ase, eli siitä vihun päällä olleesta komeasta panssarista on turha unelmoida. Mukana on myös klassinen ”hämähäkki pudottaa jousensa ja kolme kultakolikkoa”, ehkä ne olivat verkkomaksuja varten. Oikeiden Elder Scrollisien mukainen loottimäärä luultavasti vaatisi aika kovaa optimointia talouden suhteen, mutta en usko sen olevan ylitsepääsemätön haaste.
Lehdistölle ja kehittäjien kavereille suunnattu palvelin toimi muutamaa kaatumista ja jumitusta lukuunottamatta jo aika mallikkaasti. Muutamat tehtävät olivat rikki, mutta nekin yleensä korjaantuivat ajan kanssa. Stressitesti toisella palvelimella meni vastaavasti kavereideni mukaan nimensä mukaisesti. Jonotusajat venyivät pahimmillaan yli tuntiin, eikä itse pelissäkään lagilta ja kaatuiluilta säästytty.
Lähes olemattomiin ennakko-odotuksiin nähden The Elder Scrolls Online maistui paikoin yllättävän hyvin. Hyvistä hetkistä huolimatta siitä puuttuu edelleen omaperäisyys, peli on rutistettu liian kaavanomaiseen fantasiamuottiin. Taistelu vaatii kunnon remppaa ja maailma huutaa lisää elämää.
Eri versioiden hinnat seilaavat viiden kympin ja reilun satasen välillä. Se yhdistettynä kuukausimaksuun takaa varmasti hyvät alkutienestit kehittäjille, mutta en usko sen kantavan pitkälle. Veikkaan pelin muuttuvan mikromaksurahoitteiseksi viimeistään syksyllä.
Mutta katsotaan nyt se julkaisu nyt ensin.
Zenimax/Bethesda
PC, Mac (4.4.2014)
Tulossa: PS4, XBOne (kesäkuu 2014)
