Jos pelisuunnittelijalta kysyy, mikä on hänen suurin päänsärkynsä, on vastaus todennäköisesti "henkilökunta".
Toimivan kehitystiimin kasaaminen on yhdistelmä persoonallisuuksia, kemiaa ja onnea. Lionheadin ohjelmoijat ja taiteilijat löydettiin työnvälitystoimistojen, ilmoitusten ja puskaradion kautta. Olemme haastatelleet tusinoittain työnhakijoita, johon on uponnut pelottavan paljon aikaa. Sopivien jäsenten löytäminen ryhmään, joka on pikemminkin kulttuuri kuin firma, on ollut pitkä ja vaikea urakka. Mutta viimein Black & Whiten tiimi on enemmän tai vähemmän kasassa.
Olemme tehneet virheitäkin. Eräänä aamuna saapuessani töihin toimistossa majaili neljä nuorta ohjelmoijaa pulisemassa keskenään hollanniksi. Kukaan ei tiennyt heistä mitään! Kävi ilmi, että Peter oli tavannut heidät hakkerikonferenssissa Amsterdamissa ja ehdottanut ohimennen, että he tulisivat käymään Lionheadilla ja voisivat ehkä tehdä loitsuefektejä Black & Whiteen. Siinä he nyt sitten olivat! He viipyivät pari päivää ja hipsivät sitten takaisin kotiin saamatta aikaan mitään hyödyllistä.
Toisen kerran nahkahousuja töissä käyttänyt runko-ohjelmoija sai niin pahasti tarpeekseen sadan mailin päivittäisestä työmatkasta, että jokin napsahti. Hän löi toista matkustajaa aamujunassa ja saapui töihin sekavassa mielentilassa. Hän otti seuraavana päivänä lopputilin, emmekä sen koommin nähneet häntä.
Giovanni saapuu
Lionheadin ikimuistoisin työnhakutarina liittyy kuitenkin italialaiseen Giovanniin. Kaikki sai alkunsa puhelinsoitosta.
"Voi luoja!", Peter huudahti läimäyttäen luurin alas. "Giovanni on saapunut! Hän on täällä!" Kysyessämme, kuka hitto Giovanni oikein oli, hän näytti meille muutamaa viikkoa aiemmin Italiasta saamansa sähköpostiviestin. "Hei", viesti alkoi. "Ohjelmointikokemus: 5 vuotta assemblya, 4 vuotta C:tä, Win 95/DirectX, tosiaikainen 3D, Pentium ja MMX-optimointi, Glide, alhaisen tason laitteistot. Intohimoina funktioiden optimointi ja uusien algoritmien kehittely. Kiittäen, Giovanni. P.S. Jos katsotte minut sopivaksi työntekijäksi, voin aloittaa työt keskiviikkona 24. päivä."
Mark ja Jonty katsoivat heti syyttävästi Peteriin, joka vannoi, että ei ollut kutsunut Giovannia haastatteluun. Hän ei ollut edes vastannut mailiin. Joka tapauksessa oli 24. päivä, Giovanni oli juuri saapunut Italiasta ja kyseli ajo-ohjeita Guildfordin asemalta.
Taksi saapui Lionheadin toimistolle ja salaperäinen Giovanni astui ulos. Peter tervehti häntä kohteliaasti, näytti toimistoa ja esitteli hänet kaikille. Yksi kerrallaan tiimin jäsenet suostuteltiin käyttämään aikaa Giovannin "haastattelemiseen". Lopulta kello tuli viisi.
Olin ollut poissa toimistolta suurimman osan iltapäivästä. Palatessani kaikki olivat kerääntyneet Peterin pöydän ympärille. Keskusteltiin siitä, mitä tehdä haastatteluhuoneessa toiveikkaana odottavalle italialaiselle vieraallemme. Tilannetta hankaloitti entuudestaan se, että Giovanni piti työpaikkaansa Lionheadilla varmana, eikä ollut suunnitellut paluumatkaansa lainkaan. Hän oli ostanut pelkän menolipun, eikä hänellä ollut rahaa kotimatkaan!
Peter ehdotti, että joku suostuisi huolehtimaan hänestä sen illan. Vapaaehtoisia ei ymmärrettävästi löytynyt, joten hän päätti järjestää arvonnan. Toimistomme juniori Oran valmisteli 15 lappua tiimin jäseniä varten, ja kirjoitti yhteen "Giovanni". Jokainen veti vuorollaan yhden. Kaikkien yllätykseksi kukaan ei saanut Giovannin nimellä varustettua lappua! Oran myönsi hämillään jakaneensa paperin kuuteentoista osaan ja Giovanni-lappu oli jäänyt hatun pohjalle!
"Tämä on kohtalon oikku!", huudahti Mark Webley. "Hän on tullut tänne saakka kutsumatta ja mitään ilmoittamatta. Kuka tekisi sellaista? Sitten pidämme arvonnan – kuinka todennäköistä on, että juuri hänen lappunsa jäisi yli? Kohtalo on määrännyt Giovannin tiimiimme. Meidän on PAKKO ottaa hänet!"
"Mitääähhh!!???", minä huudahdin. "Et voi olla tosissasi! Me emme palkkaa ihmisiä siksi, että niin on kirjoitettu tähtiin! Pidetään kolehti ja kerätään hänelle rahaa paluulippuun."
Loppujen lopuksi Peter ja Mark päättivät kertoa Giovannille huonot uutiset. Giovanni-parka oli silminnähden järkyttynyt. Hänen leukansa loksahti epäuskosta. Kun tarjosimme hänelle rahaa kotimatkaan, hän kieltäytyi (onneksi kävi ilmi, ettei hän ollutkaan täysin pennitön). Hän laahusti ulos, istuutui reunakiveykselle ja hautasi päänsä käsiinsä. Väkeä kiiruhti ulos toimistosta tarjoamaan hänelle lohdutusta, ruokaa ja jopa suklaata, mutta Giovanni oli lohduton. Näimme hänet viimeisen kerran kävelemässä kohti auringonlaskua Guildfordin aseman suuntaan.
